Kansallisgalleria - Taidekokoelmat

?action=image&iid=Y0197500&profile=topicartworkbignew
?action=image&iid=Y0197500&profile=full
Laib, Wolfgang: Riisiateriat
artwork/N-1997-6/Y0197500

Riisiateriat

Saksalainen Wolfgang Laib (s.1950) syntyi Metzingenissä, Saksassa. Hän valmistui vuonna 1974 Tübingenin yliopistosta lääkäriksi. Siitä lähtien hän on työskennellyt taiteilijana, ilman muodollista taidekoulutusta. Vuonna 1975 Laib aloitti työskentelyn luonnonmateriaalien kanssa tekemällä ensimmäisen maitokiven. Vuonna 1977 hän rupesi vuodenaikojen rytmissä keräämään siitepölyä ja käyttämään sitä teoksissaan. Riisi tuli hänen taiteeseensa vuonna 1983 ja vuonna 1987 mehiläisvaha. Laib on asunut sekä Kaukoidässä että New Yorkissa, mutta elää ja työskentelee nykyisin pienessä kylässä Etelä-Saksassa. Wolfgang Laibin teoksia on ollut esillä mm. vuosina 1982 ja 1987 Kasselin documentassa. Suomessa hän on osallistunut Nykytaiteen museon vuoden 1983 ARS-näyttelyyn sekä pitänyt vuonna 1996 yksityisnäyttelyn Helsingin juhlaviikoilla.

Saksalainen Wolfgang Laib käyttää taiteessaan vain muutamia elementtejä: maitoa, mehiläisvahaa, riisiä, marmoria sekä männyn, pähkinän, sammaleen ja voikukan siitepölyä. Hänen teostensa muodot ovat minimalistisen yksinkertaisia – muoto on alisteinen herkille luonnonmateriaaleille, ja sen tehtävänä on vain tuoda materiaali läsnäolevaksi. Laib on kasannut riisistä ja siitepölystä pienen mittakaavan vuoria, kerännyt siitepölyä lasipurkkeihin tai levittänyt sitä pitkin lattiaa, muovaillut mehiläisvahasta taloja, laivoja tai kokonaisia huoneita sekä hionut maitokiviä, marmorialustoja maidolle. Wolfgang Laibin taide on välittömän visuaalista: se esittää katsojalle velvollisuuden katsoa itseään, tässä ja nyt.

Wolfgang Laibin maailma sulkeutuu hermeettiseksi kehäksi, jossa elämä on osa taidetta ja taide osa elämää. Sama kehämäisyys näkyy läpi Laibin tuotannon: hän ei ole kansainvälisestä menestyksestään huolimatta koskaan muuttanut monesti meditatiivisia riittejä muistuttavia elintapojaan. Hän asuu eristäytyneenä pienessä eteläsaksalaisessa kylässä, jossa hän yhä hioo samoja maitokiviä, joita teki jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Siellä hän myös joka kevät kerää muutaman kuukauden ajan siitepölyä. Palaaminen yhä uudelleen samoihin teoksiin ei kuitenkaan tarkoita, että Laib olisi jäänyt kiertämään ympyrää: hänen taiteensa on syklistä.

Laibin luonnonromanttisessa ja askeettisessa elämäntavassa on syvä sidos sekä keskiajan estetiikkaan että itämaisiin filosofioihin, mutta hän ei ole fransiskaanimunkki eikä buddhalainen. Hän ei kaipaa menneitä, muttei myöskään halua kasata itsestäänselvyyksiä kulttuuristen kerrostumien päälle. Laib haluaa löytää jotain täysin uutta. Sellaistahan hyvä taide on aina ollut: se ei heijasta jo olemassaolevaa maailmaa vaan luo täysin uudenlaisen kulttuurin – aivan kuten silloin kun ”uudelleensyntyneen” taiteen kautta keskiaika muuttui renessanssiksi. Wolfgang Laib kertoo olevansa etääntynyt perinteisestä eurooppalaisesta taidekäsityksestä. Siksi hän haluaa välttää myös vertailua muihin nykytaiteilijoihin – oman taiteilijuutensakin hän määrittelee pikemminkin välittäjänä tai osallistujana kuin luojana. Ainoastaan Joseph Beuysin uskonnollis-terapeuttiseen taiteeseen Laib kokee tuntevansa läheisyyttä.

Mutta mitä Laib haluaa muuttaa? Minkälaisen maailman tai uuden kulttuurin hän haluaa taiteellaan saavuttaa? Hän kertoo haluavansa muuttaa kaiken - ilman tiedollisia kriteerejä tuolle uudelle. Siten Laibin taide muistuttaa ylevän kokemusta, jossa kulttuurinen vaikutus katoaa. Taide lähestyy noumenia, asiaa jota voidaan ajatella, mutta joka väistämättä jää kaiken tiedon ulkopuolelle. Laib pyrkii ylittämään rajoja, esittämään esittämätöntä.

Vaikka Laib käyttääkin teoksissaan pääosin luonnonmateriaaleja, hän ei ole naturalisti joka pyrkisi kuvaamaan luontoa sellaisena kuin se näyttäytyy. Luonto vain tarjoaa hänelle mahdollisuuden tehdä ja kokea taidetta kulttuurin ulkopuolella; onhan luonto toisella tavoin riippumaton ajasta kuin esimerkiksi tulosvastuun ja tehokkuuden rajoittama arkielämämme. Juuri ajatus siitä, että samaa siitepölyä jota Laib nyt 1990-luvun Saksassa kerää, olisi voitu kerätä jo kymmenen tuhatta vuotta sitten, tuo uudenlaisen aika-käsitteen - pysyvyyden ja muuttumattomuuden ulottuvuuden – myös hänen taiteeseensa.

Riisi on Wolfgang Laibille keskeinen ruuan symboli. Riisiateriassa (Rice Meals, 1994) hän on kasannut riisikekoja lautasille. Perspektiivistä riippuen pienet tai valtavat riisivuoret on asetettu tavallisille intialaisille messinkilautasille, joita käytetään mm. uhrilahjojen – ruuan ja kukkien – viemiseen temppeleihin. Teos viittaa monien varhaisten kulttuurien uskomukseen siitä, että vuoret ovat taivaan ja maan yhdistäjinä jumalten saavuttamattomia asuinpaikkoja.

Maitokivessä (Milk Stone) on elementtejä, jotka Wolfgang Laibin mukaan eroavat täysin siitä miten maitoa yleensä käytetään; siksi siinä voi piillä alku uuteen. Maitoa kaadetaan joka aamu marmorille ja se on siinä muutaman tunnin ajan eikä kukaan juo sitä. Myöhemmin se sitten pestään pois. Asettamalla näin rinnakkain maidon nestemäisen keveyden ja kiven painon Laib luo jotain täysin erilaista: toisenlaisen herkkyyden.

Maidolla on Laibin mielestä äärimmäisen kaunis visuaalinen läsnäolo. Se on läpinäkymätöntä, ravinnepitoista nestettä, materiaa jolla on oma energiansa ja oma todellisuutensa – mitään sen kaltaista ei yksikään taiteilija voisi koskaan maalata tai luoda. Maito ei ole valkoista maalia, kuten ei siitepölykään ole keltaista väriainetta. Laibin mukaan siitepöly ja maito tulevat hyvin lähelle elämän perusolemusta ja ikuista mysteeriä: ”siitepöly on mitä siitepöly on, niin kuin maito on mitä maito on”.

Riikka Haapalainen

mitat Number XXX ei hankintatietoa
mittasalitiedot Number XXX ei hankintatietoa
osto 10.1.1997, N-1997-6